Pajunkissa valkoinen,
silkinhieno pehmoinen.
Kevätpäivään aukenee,
aurinko kun hymyilee.
***
Pehmeitä, valkeita kissanpoikia,
pajut keväällä kasvattaa.
Auringossa ne kissat herää
ja turkit hohtaa ja kimmeltää.
***
Kevät ja auringonpaiste antavat minulle aina saman energisen elämänvoiman tunteen.
Keväinen tuuli tuntuu hyvältä eikä ollenkaan aiheuta vilunväreitä.
Ilma on puhtaan raikas ja multa tuoksuu hyvälle.
Olen kiitollinen, että saan olla kokemassa kaiken tämän terveenä ja elinvoimaisena.
En aio pitää itsestäänselvyytenä sitä, että voin tehdä puutarhatöitä,
nähdä kaiken kauniin ja kuulla lintujen laulun.
Ajatella, miten paljon elämässä voi olla
hienoja ja oikeastaan todella ihmeellisiä asioita.
***
Kuuntelin puron solinaa,
sen nauravaa, iloista porinaa.
Se kertoi minulle tarinaa,
keväästä.
Linnuista,
jotka nyt palaavat pohjolaan.
Kukista,
jotka vihdoin maasta nousta saa.
Ja siitä,
että on aika rakastaa.
***
Hymyillen odotan
kevään pikkuisia
minulle niin rakkaita
häivähdys roosaa katseessani
***
Avaudun valolle
aurinko luovuttaa
valoaan kaikille
kohotan kasvoni
kuten pienet krookukset tekevät
avoimesti
vapaasti
nauttien kohti valoa
olen kaunis
valoisa ja säteilen iloa
***
Kevätsää, lämmittää,
luonnon kaiken herättää.
Katsokaa, sulaa maa,
puut jo silmut saa.
Lintusten nyt laulu soi,
puut ja metsät vihannoi.
Kevätsää, lämmittää,
luonnon herättää.
***
Keväisessä luonnossa voin kokea paljon iloa
kaikki pienet silmut tervehtivät minua
täynnä eloisuutta ja tahtoa elää
voin imeä elämänvoimaa silmuista itseeni
***
Kun leskenlehti ilmestyy
siihen on hyvä syy:
painotuore lehtinen
kertoo meille uutisen
ja otsikoi sen huolella:
Ollaan kesän puolella!
***
Eteläpäädyn puutarhassa kukkivat leskenlehdet
kirkkaassa valossa auringon paistaessa on hyvä olla
leskenlehtien iloinen nauru täyttää sydämeni
***
Ja katso: Ihana ihme!
Sylkähti sydän petäjän,
kuohahti kuollehet vetoset,
puu vihersi, päivä nousi,
kevät kaikille hymysi.
-Eino Leino
***
Lue myös: Pääsiäisruno
***
Terve päivä Pohjolahan,
terve Suomehen suvinen aika!
Terve lepikot lehtimään,
terve käköset helkkymään,
terve lämpimät lounatuulet,
lemmen tuulet,
tuoksumaan –
veet sinertämähän,
maat vihertämähän,
taivahan auteret tanhuamaan!
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä huomen!
Pitkä, pitkä on Pohjan yö,
kolkko on talvi Suomen.
Kauvan kattanut maata on
hallan ja hämärän vyö,
kauvan on kuura
peittänyt maan,
kauvan on huura
huokunut mielihin hallaa vaan –
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä pouta,
jotta lähtisi sydänten jää
ja sulais rintojen routa.
Suo jo lämpesi, sula on maa.
Joutukaa
kyntäjät vakoja luomaan,
vakoja suoria vapauden,
uria uusia aattehen
halki harmajan suomaan!
Kyll’ on maata kyntäjällä
Suomeni sinisaloilla,
korvet suuret, pellot pienet,
kyntäjät vähäväkiset.
Joutukaa, joutukaa
kylväjät siementä tuomaan,
tietojen kylvöjä,
taitojen kylvöjä
kyntäjän uutehen uomaan,
jotta nousis nuori vilja,
kasvaisi Kalevan touko,
aaltoisi Suvannon auvo,
Suomen henki heilimöisi!
Kyntäkää, kylväkää,
toukojen, toivojen aika on tää!
Toivehet milloin toteutuu,
milloin halla ne syö.
Nyt on Suomen toukokuu,
nyt on kynnön ja kylvön työ,
leikkuu, korjuu – kaikki muu
jääköhön Herran huomaan!
Ei voimoa puutu pelto
ja mehevä musta on multa,
kun taivas antavi sadetta vaan
ja lämpöä päivän kulta.
Ja Jumala armon-paistettaan
on Suomenmaalle suova
ja nostava orahat aaltoamaan
ja laihot laajat luova –
Ja riemuja raikuvi Wäinön maa
ja toivehet lauluja kaiuttaa
ja kautta kumpujen, vuorten
helavalkeat leimuaa.
Mut tyyni on kansojen surma,
ei myrsky, ei tuulispää.
On aurinko toukojen turma,
jos kauvan kestävi kaunis sää.
Poudan poika on velttous,
tyynen tyttö on saasta,
mut ukkonen ilmoja puhdistaa
ja tappaa tauteja maasta.
Ja idästä nouseva pilvi on
ja kaakosta kamala lonka,
mi taivahan lientävi
myrskysäin
ja jylisten rientävi
Suomehen päin
mustana niinkuni muuri.
Ja synkkä on yö
ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö,
ja maassa on murhe suuri.
Mut jälkeen yön ja ukkosen
taas taivas seijastuu
ja helmaan Suomen järvien
taas päivä heijastuu
ja leivo laulavi, lehto soi
ja tuoreena tuoksuvi kuusi
ja perhoset kukilla karkeloi
ja touko on taas kuni uusi. –
Rakas on taaton raatama pelto,
makea maammon leipoma leipä,
kova on vierahan maankamara,
karvas kakku äitipuolen.
Kauvan Suomeni pettua söi,
almuja aneli teillä,
muruja liikoja muukalaisten
kerjäsi kyyneleillä.
Mut kerran loppuvi kerjuu
ja vierahan viiltävä herjuu,
ja Suomen selkä nousta saa
ja kansa päänsä kohottaa:
Jo tähkivi Wäinön vilja,
jo kasvavi Kalevan laiho,
ja poistuva maasta on leivän puute
ja vierahan viljan kaiho!
Mut leivästä ei kansa elä vaan,
ei mesileiväst’ edes tiedonkaan,
vaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu
on vieno, valju kuu
ja niinkuin puu
on luotu heelmää antamaan,
niin järjen siskoksi on tunne luotu
ja hyöty kauneutta kantamaan.
Ja ainapa vainion keskehen näin
esi-raatajat entisaikain
leposijaksi lintujen lentäväin
puun vehreän jäädä antoi.
Ja pihalla töllien pienimpäin
toki pihlaja terttuja kantoi.
Ja pihalla kotien köyhimpäin
pyhä taitehen pihlaja nouskohon näin
ja vienona tuoksu sen tuntukoon
joka suojahan, kammioon!
Ja jääköhön käkösen kukuntapuu
ja Suomen laulun puu
myös laitahan aattehen laihojen
ja keskehen kansani keväisen!
Ajan henget sen oksia heijailkoon,
valon keijut sen lehvillä leijailkoon
ja soikohon sorea laulu
yli peltojen mustan mullan
kyntäjille, kylväjille,
kylmän vainion vakoajille!
Näin vasta nousee seinät Suomen vallan,
näin vasta valmistuupi Suomen sampo.
On sampuen saanut laine
ja vienyt Ilmarin ihmetyön
ja Ugrin heimojen maine
on haudattu helmahan yön.
Mut tuntehen voimalla tunkien
me tähtiä löydämme yöstä
ja etsien silmillä rakkauden
myös muruja Ilmarin työstä.
On meillä loihtu
ja laulun valta
ja kieli joustava,
norja lie.
Siin’ on noustava
kukkapalta,
siin’ on soihtu
ja siin’ on tie!
Näin joutuen henkemme hettehen luo
sen veestä me voimoa juomme
ja takoen taidolla muruset nuo
me sampuen uuden luomme,
aattehen sammon, laulujen sammon,
tietehen, taitehen sammon,
veljien riemun, siskojen auvon,
Suomen syöjien kammon,
mi ukkosen voimalla jyristen sois
ja kansojen kummana pauhais
ja maailman mainehet Suomehen tois
ja Suvannon viljoja jauhais –
syötäviksi, myötäviksi,
ihmisten iki-iloksi!
***
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos armahain
tulis vastahain?
”Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!”
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?
”Älä muuta kuin
tee tenhoutuin
vala valkoinen
kera kukkien!”
Tänään syntyi kevät.
Meri suuteli rantansa jäättömiksi.
Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä.
Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa.
Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmiselle.
Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan.
Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa.
Anna sen lentää levottomin siivin, kurkien keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainioille, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää.
Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisessä.
-Uuno Kailas
***
Onni ei ole jatkuvaa
mutta se palaa aina
yhtä varmasti kuin kevät
***
Tuuli on nukkumassa tänään
siksi että hämähäkit saisivat rauhassa
punoa verkkojaan
linnut saisivat lentää vapaina
siintävällä kaukaisella järven selällään
Siksi että linnun pienet vasta kuoriutuneet poikaset
saisivat olla rauhassa pesässään
ilman että risukaan putoaa heidän altaan
Siksi että sinulla olisi rauhaisa hetki
olla ja tuntea mitä on luonnon rakkaus
***
Ens’ kevättären viestin
toi tänne tyttö pikkuinen,
tuo sinisilmä sievin
ja sisko vuokkojen.
Toi sylin kukkakukkuran
ja päivän riemun rikkahan,
nyt hangetkin jo häviää
kun koittaa kevätsää.
***
Jos annat tuon auringon
ja valon sydämessäsi loistaa vapaana
hehkua sitä valoa
jota se osaa hehkuttaa
ja säteillä luonnostaan
hyväksyen kaiken sellaisena itsessäsi
kuin se juuri sillä hetkellä on
silloin olet parhaimmillasi
silloin olet vahvasti sinä
juuri sellainen hymyilevä
aurinkoinen sinuus
jota ei voi olla toista
***
Ikkunalaudalla kukkien kelta,
rairuoho versoo jo lautaselta.
Pajujen oksissa silmut uudet,
suklaamunissa salaisuudet.
***
Pienet purot
ja neulasten peittämät
sammaleiset polut
lakaistava niin vimmatusti
että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen
sydän rauhoittuisi ja hengitys tasaantuisi
eikä hengästyttäisi
kaiken maailman vaateiden edessä oleminen
***
Ympärilläni on paljon
kauniita ja sykähdyttäviä näkymiä
havahdun huomaamaan
pienet hetket elämässäni
valon leikki puunrungolla
linnunlaulu aamulla
tai kevään tuoksu ulkona
***
Kauan on nukkunut pajunkissa
oksalla suomun alla,
huomenna varmaan talitintti
sen herättää tiukuttamalla.
***
Kevät koittaa,
valo taas pitkän talven voittaa.
Iloista pääsiäistä!
***
Kaikki on mahdollista
on helppo uskoa ihmeisiin
sillä suloisia nuppuja
ilmestyy kaikkialle
luovutan oman unelmani
maailmankaikkeudelle toteutettavaksi
***
Talvihorros on ollut pitkä
sydämeni lämpöisenä
odottanut rinnassani
että koittaisi jälleen
sydämeni kevät
aika
jolloin kaikki on keveää
ja polku hohtavana edessäni
selkeänä
että tiedän minne suunnistan
mitä tehdä
ja minne olen menossa
***
Pajunkissan hento pää,
iloisena pilkistää.
Kevätsade ropsahdellen,
kutittelee nenää nallen.
Vesi puroon huuhtoutuu,
on siis metsän huhtikuu.
***
Oli kuitenkin kevät ja airueet olivat jälleen saapuneet paikalle
kuutamoinen katseli omasta pikkuisesta luolastaan
ja aurinko rakenteli ihmeellistä kultaista häkkiään
joka loisti aamun keltaisessa valossa
***
Pii paa puu, terve huhtikuu!
Kohta kevät tekee terää,
pajunkissa oksaan herää.
Nauraa täysikuu, onhan huhtikuu.
***
Pajunkissa pensaikossa
herää unestaan.
Tuntee säteen lämmittävän
pörröturkissaan.
Nostaa päänsä, ihmettelee
kevään solinaa.
Kuinka puro leikitellen
jatkaa kulkuaan.
Lapsi näkee pajunkissat,
juoksee niiden luo.
Taittaa siitä pienen oksan
kotiin sen nyt tuo.
– Aili Karimies
***
Auringonsäde kultainen
pajun herättää.
Lämpimästi poskea sen
hiljaa silittää.
– Kevät on tullut, herää jo!
kuiskaa korvaan tuon.
– Katso ympärillesi,
kevään sulle suon.
Aika on silmut avata
pajut pehmentää.
Silkkinukalla kaunistaa
kevätelämää.
***
Tulen kuoleman varjon maasta.
Tulen iltaan vaaleaan.
Näen mykkänä: vihreä huntu
on tullut ja kietonut maan.
Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,
ja linnunlaulua soi,
— kun omassa rinnassani
sydän kuoleva vaikeroi.
Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää.
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää.
Tämä heleä, kostea multa,
tämä kirkkaus loppumaton,
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on.
-Saima Harmaja
***
Uusi kevät
mieleni on puhdas
niin valkoinen
***
Sininen taivas heijastuu kaikessa ympärilläni
voin hengittää vapaasti sinisen taivaan avaruutta
olen vapaa olemaan läsnä omassa elämässäni
***
Kuumuus hohtaa kasvoilleni
olen kuin kevyttä ilmaa
liitäessäni kohti aurinkoa
keltainen kuuma aurinko
sinä odotat minua tänään
olen sinun omasi
sillä en tahdo muuta
